Halki Kazakstanin

Olemme aloittaneet tämän bussimatkan Salosta ja edenneet Viipurin, Novgorodin, Moskovan, Nizny Novgorodin, Kazanin, Tseljabinskin ja Kurganin kautta Kazakstanin rajalle. Bussi on Pikavuoro Bangkokiin, se aikoo ajaa 20000 kilometriä kahdessa kuukaudessa. Nyt pitäisi suunnata etelään.

Rajan ylitys. Pelko juuttumisesta rajalle epämääräiseksi ajaksi, mutta ei – rajanylityksessä ei loppujen lopuksi mene kuin kolmisen tuntia rahanvaihtoineen ja sim-korttiostoksineen. Matkalaukut saavat olla koskematta kummankin maan tullissa, sen sijaan paikallinen linja-auto on joutunut purkamaan koko sisustansa pihalle. Ihmeellisen paljon yhteen linja autoon mahtuukin pussukkaa ja nyssäkkää. Siitä rajalta aukeaa tämä laaja maa, kahdeksan kertaa Suomen kokoinen, maailman suurin sisämaavaltio missä kuitenkin asuu vain 18 miljoonaa asukasta.

Venäjän tiet ovat olleet enimmäkseen hyväkuntoisia. Ne on vedetty viivottimella keskelle metsämaisemaa, vähitellen metsämaisema vaihtui aroksi saavuttaessa Siperiaan. Nyt on toista, rajan tuntumassa tie on kuoppainen ja huonokuntoinen. Tietä reunustavat kulottunut heinä ja nuori koivikko.

 

 

Alkutalven väsynyt aurinko painuu koivikon taa ja kultaa maiseman. Ensimmäinen etappi on Petropavl, jonne saavumme pimeän jo langettua. Tästä kaupungista ei valitettavasti ole paljoakaan kerrottavaa, tulemme perille myöhään ja lähdemme aikaisin. Skif-hotelli on juuri uusittu ja huoneet ovat parin, kolmen huoneen huoneistoja, löytyypä sellainenkin erikoisuus kuin suihkuttava, kuivaava ja hierova vessanpytty.

Seuraava aamu alkaa poliisin pysäytyksellä. Näitähän riittää, Venäjällä olen laskenut 20 pysäytystä, tämä on Kazakstanin toinen, tavallisesti poliisit haluavat tarkastaa auton paperit tai matkustajalistan, englantia ei puhu ainutkaan.

 

 

Miliisin menopeli ja poliisiasema

Aroilla näkyy villihevoslaumoja ja joskus muitakin eläimiä kuten hiehoja ja sonneja. Maaseudulla talot näyttävät huonokuntoisilta ja etäisyydet kylien välillä ovat pitkiä. Kahviloita ja bensa-asemia on harvassa ja sisävessat ovat harvinaista herkkua, melkeinpä sääntönä on reikä ulkovessan lattiassa.

 

 

 

 

Seuraavaan pysähdyspaikkaan, pääkaupunkiin Astanaan on 500 kilometriä, saavuttuamme Astanaan huomaammme mikä ero on kazakstanilaisella maaseudulla ja kaupungilla.

Astanasta on tullut pääkaupunki 1997. Syystä jonka vain maan ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa presidentti Nursultan Nazarbajev tietää. Entinen pääkaupunki Almaty sijaitsee 1200 kilometriä etelään lähellä Kirgisian rajaa, ehkäpä pääkaupunki oli liian lähellä rajaa tai ei tarpeeksi länsimainen.

Astanassa on kylmä, pakkasta ei ole kuin 6 astetta, mutta tuuli on purevan kylmä, se menee läpi toppatakin ja pakottaa laittamaan farkkujen alle legginsit. Astana onkin kuulemma maailman toiseksi kylmin kaupunki, kylmin on Ulan Bator. Paikallisilla onkin kunnon ulkoiluvaatteet karvalakkeineen. Pari päivää kuluu pällistellessä Astanan ihmeellisyyksiä, paikka muistuttaa vähän Dubaita, sielläkin rakennetaan mahtipontisia ja prameita rakennuksia, kauniitakin ne mokomat ovat. Kaupunkia on kaunistettu eri tavoin, suuret, prameat ostoskeskukset eivät turhaan tarjoa palveluksiaan, asiakaskuntaa tuntuu riittävän.

Astanasta Almatyyn on yli 1200 kilometriä, välillä pidettään taukoa Karakandassa, sympaattisessa pikkukaupungissa. Alueen historia ei tosin ole erityisen sympaattinen, sodan aikana Karakandan lähistön aroille karkoitettiin valtion vihollisia, myös runsaasti suomalaisia, joita menehtyikin vankeuden aikana lähes kaksisataa.

Päivän pilaa poliisin keksimät sakot. Sakot maksettaan käteisellä eikä kuitista haaveilla.

Illaksi pääsemme Balgash-järven rannalla sijaitsevaan samannimiseen kaupunkiin. Balgash on suunnattoman kokoinen järvi jonka toinen puoli on suolavettä ja toinen puoli makeaa vettä.

Ilma lämpenee ja lumipeite arolla vähenee, mutta samalla tie huononee, nopeus putoaa mateluvauhdiksi ja iskarit joutuvat koville, välillä ajetaan jo tien vieressä. Toivoa paremmasta kuitenkin on, sillä tietyöt ovat käynnissä, tietä levennetään, ehkäpä jo ensi vuonna huristellaan uudella tiellä.

Löytyy suhteellisen tilava kahvila-ruokala ja porukka tankkaa seljankaa, lammashöystöä, borssia ja piirakkaa, sitten jatketaan matkaa. Tie on kuitenkin surkea eikä matka edisty. Sitten loppuu kuljettajan ajoaika, alkaa pakollinen tauko ja kello lähestyy puoltayötä.

Hotellihuoneita ei ole missään, muutama kahvila-ruokala seisoo maantien varressa äärettömän aron laidalla. Yö on pitkä ja kaikenlaista ehtii tapahtua, pari matkustajaa kyllästyy ja liftaa rekan kyydissä Almatyyn. Kun aamuyöstä lähdetään eteenpäin on pari matkustajaa saanut ravintolan yläkerrasta huoneen, mutta heidät onkin lukittu sisään. No eipä hätää, heidät pelastetaan pienen ja korkealla olevan ikkunan kautta.

Almatyyn saavutaan sopivasti aamuruuhkaan, uupunut porukka on ehtinyt varata hotellihuoneet, mutta sisään ei vielä pääse.

Almaty on vanha, hieno kaupunki ja siellä onkin hyvä levätä kolme seuraavaa yötä. Bussissa vietetyn yön korvaa upea sviitti jonka saamme puolivahingossa, mutta otamme mieluusti vastaan.

On jälleen siirrytty takaisin myöhäissyksyyn, aurinko paistaa, lämpöä on kymmenisen astetta ja vaellamme keltaisissa lehdissä. Etelään siirtymisen huomaa myös siitä, että kazakki on täällä valtakielenä kun se Astanassa oli venäjä. Kyltit ja tiedotteet ovat täällä aina kahdella kielellä.

Almatysta on vain 250 kilometriä Kirgisian rajalle, uusi maa odottaa.

Seuraa fammon vaeltelua myös Facebookissa