Surkeutta Örössä

Kemiönsaareen kuuluva Örön linnakesaari on vanhaa puolustusvoimien aluetta, nykyisin yhä suositumpi retkeilysaari itäisellä Saaristomerellä. Alunperin alue oli osa mittavaa merilinnoitusta joka rakennettiin1900-luvun alussa suojelemaan Pietaria Saksan hyökkäyksiltä.

Olimme purjehtimassa Örön saarelle Högsårasta, läheisestä saaresta. Sää oli aurinkoinen, lempeä tuuli johdatteli meitä avuliaasti kohden tätä Saaristomeren kansallispuistoon kuuluvaa saarta  ja sen rikasta luontoa. Kaikki oli hienosti, paitsi ettei kuitenkaan ollut. Toinen koiristamme, 12-vuotias Enska oli sairastunut Högsårassa, se ei syönyt eikä jaksanut oikein kävelläkään. Toivoimme kuitenkin, että ruoka alkaisi maistua ja kyse olisi vain jostain ohimenevästä vatsataudista.

Örön satama

Olimme käyneet Örössa kolme vuotta aikaisemmin kun sitä vasta availtiin turisteille, lyhyessä ajassa saaresta on tullut yhä suositumpi ja miksipä ei, saaren luonto on harvinaislaatuinen ja alueella on pitkä varuskunta- ja kulttuurihistoria. Satama näytti erilaiselta kuin ennen, pienvenelaitureita oli tullut lisää ja rannan rakennuskantakin oli saanut tervetulleen lisäyksen.

Saaressa voi kulkea pitkin merkittyjä vaelluspolkuja, voi myös pyöräillä jos mielii kiertää saarta nopeammin. Merkittyjä vaellusreittejä on kaksi; eteläinen luontopolku 6″  joka vie nimensä mukaan etelään, nimittäin meren rantaan. Reitti on viiden kilometrin mittainen ja reitiltä löytyy mm. riippusilta ja tykkiasemia.

Matkan varrelta löytyy myös hiekkarantaa

Toinen viiden kilometrin polku vie saaren pohjoisosiin, tämä 120 mm kierros on metsäisempi reitti, sen varrelta löytyy linnoitusten raunioita ja hiekkarantoja.

Minä suoritin perhospolku-nimisen reitin joka ei ole merkitty siitä syystä, että rastit pitää itse löytää koska kyseessä on geokätköpolku. Saarella on paljon avoimia ketoja, sen seurauksena saari tunnetaankin runsaista perhosistaan, siellä on tavattu peräti 1688 perhoslajia. Jotkut Örössä yleisistä lajeista ovat hyvin harvinaisia muualla Suomessa, tällaisia ovat esimerkiksi apolloperhonen ja rinnehopeatäplä. Tuosta määrästa luulisi todella minunkin bongaavan muutaman, mutta  jostain syystä perhoset lymysivät piiloissaan niin etten onnistunut niitä löytämään, löysin kuitenkin hienoja rantoja ja kasveja. Saaren harvinaisuuksia ovat lännenkylmäkukka ja rantakaali, myös linnusto on erityisen runsasta.

Luontopolun jälkeen suunnistimme jo edelliskerralta tuttuun ravintolaan, nimittäin 12″-ravintolaan. Se on entinen varuskunnan ruokala joka on muuttautunut turistien ravitsemiskeskukseksi.

Oli lounasaika joten katettuna oli runsaanlainen noutopöytä, tarjolla olisi toki ollut myös a la carte-annoksia. Ravintola näyttää ladolta, mutta on sisäpuolelta toki viihtyisämpi.

Toinen mahdollinen ruokailupaikka olisi ollut rantabistro, sieltä olisi saanut ainakin hampurilaisia.

12″ ravintola

Entä se kipeä koira? Kyllä, se oli vieläkin kipeä , ei syönyt mitään, vähän joi onneksi. Oli aika vetelä kun kannoin sen tarpeilleen läheiseen ruohikkoon. Pidettiin sille vuorotellen seuraa; minä ja isäntä, ruokailun aikana seuraneitinä oli toinen koirani, mutta eipä tuo paljon seuraa tarvinnut lepäili vain, tykkäsi kyllä kun sitä välillä vähän silitteli. Joku vatsalääke olisi ollut paikallaan, mutta Örössä ei ole apteekkia eikä edes lääkevarastoa, ei ainakaan koirille. Huoli koirasta kuitenkin kalvoi mieltä koko ajan.

Kun Öron linnake perustettiin viime vuosisadan alussa niin ensimmäiseksi rakennettiin kuusi kilometriä kunnon mukulakiviteitä. Raskaan kaluston siirtämistä varten kulki satamasta tykkipattereille myös rautatie joka on sittemmin purettu.

Tiet kävivät varmasti varusmiehille liiankin tutuiksi.

Saaren tiet sopivat niin patikoimiseen kuin pyöräilyynkin
Varuskuntalaiset ovat nimenneet tiet, lieneekö koti-ikävä vaivannut

Ei varuskuntaa ilman tykkejä. Niitä löytyi täältäkin, 12 tuuman Obuhov-tykit ovat nykyisin harvinaisuuksia. Näiden tykkien kantama on noin 45 kilometriä ja niillä osallistuttiin 13 kilometrin päässä olevan Bengtskärin taisteluun.

Saarella on tottakai myös saunoja, veneilijöiden käytössä oli varusmiessaunat joissa oli vuoroja molemmille sukupuolille. Alueella on myös kolme tilaussaunaa yksityisyyttä haluaville.

Me yövyimme omassa veneessä satamassa, mutta kaikenlaista muutakin majoitusta toki löytyi. Jollei halunnut yöpyä kasarmihotellissa niin retkeilymaja olisi ollut vähän huokeampi vaihtoehto tai mitä sanotte Impilinnasta, Mekasta tai Käärmemurjusta. Nimet saavat kyllä itse kunkin mielikuvituksen liikkeelle.

Örön tulenjohtotorni

Keskeltä saarta löytyi vanha kranaatinheitinkukkula. Tällä oli erikoinen, kiinteä jalusta johon heittimen saa nopeasti kiinnitettyä. Lähelle ei kuitenkaan ollut menemistä, alue oli vartioitu.

Alueella oli myös näyttely alueen historiasta ja luonnosta.

Aamulla kävin pikkukoiran kanssa ihailemassa kluuvijärveä, eli merestä irtikuroutunutta lahtea, joka oli muuttunut makeavetiseksi. Kluuvijärvelle pääsi High land-lehmien haan kautta. Vähän tähyilin ympärilleni, että missähän karja nyt laiduntaa koska ohjeissa sanottiin, että varokaa ettette ole emän ja vasikan välissä, silloin voi käydä huonosti. Ei näkynyt vasikoita joten lukitsin portin helpottuneena takanani.

Joutsenperhe ei piitannut pienestä häiriöstä

Enska-koiran tilanne ei näyttänyt yhtään paremmalta, heikkeneehän sitä jos ei syö. Oli tehtävä päätös lähteä Öröstä vaikka saaressa olisi viihtynyt kauemminkin. Missä lähin apteekki? Taalintehtaalla. Siis sinne, siellä olisi eläinlääkärikin, haikein mielin jätimme saaren, koiran terveys oli toki etusijalla. Muutaman tunnin purjehduksen jälkeen saavuimme Taalintehtaalle ja saimme apteekista koiralle vatsalääkettä. Koira ei suostunut syömään sitä, koetin kuitenkin ujuttaa sitä puoliväkisin sillä koira olisi saatava vahvistumaan. Tilasin myös eläinlääkärin, sitä ei saanut Taalintehtaalta, oli mentävä Turkuun. Ei hätää, bussiyhteydet olivat hyvät. Minä ja sairas koira lähdimme siis Turkuun, kannettavassa kunnossa oleva mäyräkoira painaa muuten yllättävän paljon.

Tuosta matkasta Turkuun 18.6. 2021 tuli kuitenkin niin surullinen matka, että kesti koko vuoden ennen kuin pystyin siitä kertomaan. Mitään ei ollut tehtävissä, tauti olikin vakavampaa laatua kuin tavallinen ripuli, palasin takaisin Taalintehtaalle syli tyhjänä ja sydän itkien.

Enska vielä terveenä ja voimissaan

Seuraa Fammon iloisempia tarinoita Facebookissa ja Intrassa

https://instagram.com/te_strom

https://facebook.com/fammomatkalla

13 vastausta artikkeliin “Surkeutta Örössä

  1. Me kävimme rantabistrossa ja hamurilaiset olivat oikein hyviä. Todella kurjaa tuo, mitä Enska-koiralle tapahtui.

    Tykkää

    1. Viimeisen kahden vuoden ajan jokainen ravintola on tarjoillut lähinnä vain erilaisia hampurilaisia. Oli kivaa syödä jotain muuta välillä vaikka voivat ne hampparit maistuviakin tietysti olla.

      Tykkää

    2. Niin surullinen tuo Enskan kohtalo 😦 Selvisikö koskaan tarkemmin, mikä sillä oikein oli?

      T. Eve ja Dodo-mäyris

      Tykkää

      1. Ei lähetetty patologille, oli jokin sisäelinsairaus, koira kuitenkin jo iäkäs.

        Tykkää

  2. Olit tehnyt hienon ja perusteellisen teksti upeasta paikasta. Surullista kuulla, että tunnelmasi oli kuitenkin toinen. Aila

    Tykkää

    1. Joskus käy näin. Örö on kuitenkin upea paikka ja ehdottomasti käymisen arvoinen.

      Liked by 1 henkilö

  3. Voi miten surullinen loppu oli tällä postauksella ja teidän Örön-reissulla 😦 Muuten kyllä kiva kuvaus tuosta mielenkiintoisesta ja kauniista saaresta.

    Tykkää

  4. Voi ei! Jännitin loppuun asti miten Enskalle käy ja toivoin onnellista loppua, mutta eihän elämässä aina sellaisia ole 😦
    Muuten kyllä hauska lukea Öröstä, joka tuli pintapuolisesti tutuksi kertausharjoituksissa -96. Olin toisena heittimenjohtajana juuri tuolla krh-kukkulalla. Nuo kiinalaisten sotavankien rakentamat mukulakivikadut eivät tulleet kovin tutuiksi, vaan nökötimme käytännössä paikoillamme kukkulalla ja sen sisään kaivetuissa bunkkereissa. Mikä oli hyvä, sillä syyskuussa oli vielä kunnon intiaanikesä ja meille oli jaettu vain talvivarusteet…

    Tykkää

    1. Sinulle siis perin tuttuja paikkoja, niitä bunkkereita en kylläkään päässyt katsomaan. Koiralle ehkä tuli onnellinen loppu joka tapauksessa, ei tarvinnut enää kärsiä. 😒

      Tykkää

  5. Lemmikin menettäminen on kauheeta. Mun toinen kissa kuoli, kun olin ite reissussa. Se oli vanhahko ja oli sairauksia. Sit se lopetti vaan yhtäkkiä syömisen. Eläinlääkäri tuli kotiin ja sai kuolla tutussa sylissä. Mutta se, ettei itse ollut paikalla, oli pahinta.

    Tykkää

    1. Varmasti kurjaa olla itse poissa kotoa. Luopumimen on aina raskasta.

      Tykkää

  6. Mari / Kodinvaihtaja 2 heinäkuun, 2022 — 4:53 am

    Otan osaa. Jotenkin noi kadun nimet: lyhyt ja pitkä ikävä sopivat liian hyvin tunnelmaan

    Tykkää

    1. Kiitos! Tunnelma oli aika surullinen.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close