Kutná Hora – sääriluita, pääkalloja ja muuta taidetta

Junat Kutná Horaan lähtevät päärautatieasemalta

 

Kutna Hora on entinen kaivoskaupunki, nykyinen idyllinen pikkukaupunki, joka vuodesta 1961 on kuulunut myös Unescon maailmanperintökohteisiin.  Kaupunki on erinomainen retkikohde Tšekissä matkustaville,  Prahasta pääsee kätevästi Kutná Horaan junalla, matka kestää vain 50 minuuttia.  Vaikeutena saattaa tosin olla löytää  oikea rautatieasema koska asemia on  Prahassa monta, myönnetään, että meninmme ensin väärälle asemalle, mutta onni onnettomuudessa, oikeakin oli lähellä. Kerrottakoon nyt, että junat lähtevät päärautatieasemalta mistä voi myös kätevästi ostaa lipun.  Edestakainen lippu maksaa noin kahdeksan euroa.

Juna jättää matkustajat Kutná Horan asemalle, siitä pääsee Kutná Horan keskustaan paikallisjunalla samalla lipulla.

Kutná Horassa on runsaasti  kirkkoja, toinen toistaan hienompia. Me olimme kuitenkin lähteneet etsimään ns. luukirkkoa, kirkkoa joka olisi koristeltu pääkalloilla ja luilla.

Kirkolle oli  parin kilometrin kävelymatka keskustasta ja ensimmäiseksi silmään osui  Neitsyt Marian ja Johannes Kastajan korkeuksiin nouseva katedraali, komea rakennus 1200-luvulta. Sitä ympäröivät erilaiset luostarirakennukset ja kappelit. Kappeli joka sai meidät tulemaan Kutna Horaan on nimeltään Sedlecin  Ossuary eli luukappeli. Se kiinnosti ehdottomasti eniten, joten siis sinne!

 

 

 

Ossuaariin!

 

Ulkoapäin luukappeli ei ollut mitenkään erityisen näköinen, pienehköä kappelia ympäröi hautausmaa vanhoinen hautoineen.  Astuimme sisään kappeliin. Erityistä Sedlecin  kappelissa on, että se on koristeltu aidoilla,  haudoista esiinkaivetuilla ihmisluilla. Minulla oli pieni pelko vatsanpohjassa, että kappeli olisi jotenkin luotaantyöntävän makaaberi, mutta turhaa pelkoa, kappeli oli itse asiassa koristeellisen sievä. Luilla oli koristeltu seinät,  luista oli koottu vaakuna, suuri kattokruunu oli koottu erilaisista luista ja pääkallot täyttivät kokonaisen häkin sivuseinustalla.

Tämä kappeli ja sen alla oleva ossuaari (luuvarasto) on 60.000 ihmisen viimeinen lepopaikka. Vainajat ovat kuolleet mustaan ruttoon 1400-luvulla ja myöhemmin kuolleet ovat uskonsodissa kaatuneita. Jo 1600-luvulla sokean munkin tehtävänä oli kerätä luita, hän asetteli luita pyramideiksi ja sai kuulemma tämän ansiosta näkönsä takaisin.

Luut on puhdistettu, pesty  ja valkaistu ennen näytteillepanoa. Luuinstallaatiot kuvastavat maallisen elämän katoavaisuutta.

Kuuluisaksi on noussut  puuseppä ja kaivertaja  František Rint 1800-luvulla. Hän kokosi tilaustyönä mm. kappelin vaakunan ja kattokruunun, seinälle tämä luutaiteilija muotoili oman  monogramminsa.

 

 

 

Kappelin  alla suoritetaan pari vuotta kestäviä kaivauksia, hautoja avataan ja luita kuvataan, mitataan  ja arkistoidaan. Seinässä on pieni ikkuna mistä saa kurkistella kaivausten etenemistä.

 

Kohden Vanhaakaupunkia

 

Kaupungin tällä laidalla ei ollut paljon muuta nähtävää, tai olihan siellä legomuseo, mutta kun ei ollut lapsia mukana niin kävimme siellä vain kahvilla. Talsimme sitten takaisin kohden Vanhaakaupunkia.

Kutná Horan kaupunki on syntynyt 1200-luvun puolivälissä hopeakaivostoiminnan ympärille.  Siellä painettiin hopeakolikot joita käytettiin Böömissä ja koko Keski-Euroopassa.  Pian kaupunki kilpaili Prahan kanssa maan vaikutusvaltaisimman kaupungin tittelistä. Hopeakaivos ehtyi 1500-luvulla ja siitä on muistona enää museo.

Vanhakaupunki on kieltämättä esteettinen  vuosisatojen kulussa hiotuneessa kauneudessaan.

 

 

 

Mainareiden pyhimykselle omistettu  katedraali

 

Vanhankaupungin perukoilla omalla kukkulallaan kohoaa Pyhän Barbaran katedraali, sinne johtaa patsailla reunustettu tie. Pyhä Barbara oli kaivostyöläisten pyhimys, tämän kirkon rakentaminen aloitettiin jo 1300-luvulla, valmis se oli vasta vuonna 1905. Lieneekö 500 vuoden rakennusaika ennätys alallaan?

 

Tämän goottilaistyylisen kirkon tukipilarit  ovat kuuluisat taitavasta veistotyöstä. Kuuluisia ovat myös kirkon lukuisat freskot ja ikkunoiden lasimaalaukset.

 

Alttaritauluna on Viimeinen illallinen

 

 

 

Lisää sielunruokaa – GASK  taidekeskus

Katedraalin pihapiirissä sijaitsee myös pitkä, kolmikerroksinen rakennus – entinen jesuiittakoulu, nykyinen taidekeskus. Se on keskittynyt 20. ja 21. vuosisadan taiteeseen. Parhaillaan erikoisnäyttelyssä on tarjolla Jan Macúchin, Jánuš Kubícekin ja Frantisek Janousekin töitä.

 

 

 

 

 

Mitä pidät pääkallotaiteesta? Onko se mielestäsi makaaberia tai vainajan häpäisemistä vai onko se  vainajan kunnioittamista ja vain vähän erilainen taidemuoto?

 

Seuraa Fammon vaeltelua myös Facebookissa ja portaalissa blogit.fi