Tadzikistan, ehkä köyhä, mutta ystävällinen

Uzbekistanista siirryimme Tadzikistanin puolelle. Tällä kertaa raja oli helppo, mutta aikaa oli kuitenkin mennyt sen verran,  että kello lähenteli iltayhdeksää kun saavuimme Khujandin kaupunkiin. Uuteen maahan ja kaupunkiin saavuttaessa on aina kaikenlaista pikku puuhaa; rahanvaihtoa, ruokailua ja hotelliin kirjautumista. Khujand, jonka joku ehkä tunnistaa vanhasta nimestä Leninabad, vaikutti sympaattiselta paikalta, mutta 24/7 pankin kassa olikin suljettu eikä automaatistakaan herunut rahaa. Ennenpitkää kaikki kuitenkin järjestyi. Sitten alkoi hotellirumba koska kaupunki oli pieni, eikä koko seurue mahtunut yhteen paikkaan. Lopulta saimme huoneet DeLuxe-hotellista – tekisi mieli lausua omen est nomen, mutta ei nyt ihan, hotelli oli kuitenkin hyvää keskitasoa ja aamiainenkin monipuolinen ja ravitseva. Taksihinta hotelliin on syytä mainita, se oli tasan 9 somonia eli 90 eurosenttiä.

Seuraava päivä oli kiireinen, oli tutustuttava kaupunkiin koska aikataulu salli vain kaksi yöpymistä kaupungissa.

Venäjänkielellä pärjää hyvin näissä stan-maissa joskin se on jäämässä vanhempien asukkaiden kieleksi nuorison opiskellessa koulussa englantia. Toki se on stan-maiden keskinäisen kanssakäymisen kieli koska niitä muita kieliä ovat sitten tadzikki, uzbekki, kirgiisi ja kazakki. Khujandissa olimme varsinaisia näyttelyapinoita, kaikki halusivat testata englanninkielentaitoaan, ujot koulutytöt kiersivät meitä kihertäen haluten selfieitä turistien kanssa ja bussimme kaiken keskipisteenä sai erityishuomiota. Poliisi tarjoutui vahtimaan sitä keskusaukiolla koko yön, mutta lopulta bussi kuitenkin vietiin hotellin eteen parkkiin.

Osuimme oivalliseen viikonloppuun, seuraavana päivänä, sunnuntaina juhlittaisiin presidentti Emomali Rahmonin vallassaolon 14-vuotispäivää sekä uuden voimalan avajaisia. Lauantaina parlamenttitalon edessä harjoiteltiin juhlaohjelmaa.

Tässä 200.000 asukkaan kaupungissa oli jotakin herttaista ja  kotikutoista, oli kuin kotikaupunkiinsa olisi mennyt. Nimi Khujand muuten merkitsee paikkaa missä aurinko paistaa ja paistoihan se aurinko kaupungissa vielä näin syksylläkin.

Nähtävyyksistä voi mainita parlamenttitalon, kulttuuripalatsin, linnoituksen, keskusaukion moskeijoineen ja suuren basaarin.

 

Upea nähtävyys oli talkootyönä 1950-luvulla rakennettu Arbob -kulttuuripalatsi, siellä oli mm.  teatterisali 800 katsojalle. Ainoastaan rakennuksen kattoja olisi voinut ihailla pari päivää, ne olivat niin upeata käsityötä. Nykyään tämä 3-siipinen rakennus tuntui olevan jonkinlainen rauhanpalatsi missä järjestetään konferensseja. Valitettavasti pihan yhdeksän suihkulähdettä eivät näin syksyllä olleet enää käytössä, vaan ammottivat tyhjyyttään, mutta puutarhassa ruusut lopettelivat  vielä kukintaansa, joku jo pakkasenpureman saaneena..

 

 

Kaupunkikierroksella päädyimme taas kerran basaariin – kuinkas muuten. Mitä ei basaareista saa, sitä ei tarvitakaan. Alakerta oli omistettu ruoalle. Arvatkaa vaan herättikö ryhmämme huomiota basaarissa ja torilla. Aluksi meitä tosin luultiin amerikkalaisiksi, mutta sitten bussilla matkaavien suomalaisten maine kulki jo edellämme, ihmiset olivat uteliaita ja ylitsevuotavan ystävällisiä. Ja jälleen otettiin niitä selfieitä.

Tadjikistan on selvästi köyhempi kuin naapurinsa, yksi syistä on öljyn puuttuminen, oppaan mukaan 70% kansasta elää köyhyydessä.  Maan on myös välillä ollut pakko turvautua ulkomaanapuun kuivuuden vuoksi. Oletettavasti köyhyys on näkyvämpää maaseudulla koska Khujandissa ei näkynyt edes kerjäläisiä niinkuin esimerkiksi naapurimaassa Kirgisiassa.

Maata vaivaa myös sähköpula ja sähkökatkot, tämän puutteen lievittänee vastaisuudessa Rogunin vesivoimala valmistuessaan.

Tarkastelin kehitysaputilastoja ja huomasin, että Suomikin on antanut Tadzikistanille kehitysapua mm. yleisen käyhyyden lievittämiseen, rajojen vartiointiin ja naisten turvatalon rakentamiseen.

 

 

 

 

 

Iltapäivällä lähdimme pienryhmän kanssa retkelle vuoristoon. Ajoimme Syr Darya-joen yli parin tunnin verran Istravshanin vuoristoon 2600 metrin korkeuteen. Matkalla kiipesimme näkölakukkulalle ihailemaan Mug Teppen linnoitusta ja pysähdyimme myös käsityöläiskylään jossa sepät takoivat veitsiä, heloja ja muuta  käyttötavaraa.

 

 

 

Päästyämme surullisenkuuluisalle Dušanbeen tunnelille käännyimme takaisin. Tämä viisi kilometriä pitkä Anzob-tunneli on louhittu vuorten läpi jotta turvattaisiin turvallinen ja nopea reitti pääkaupungista Dušanbesta maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Khujandiin ja sieltä edelleen Uzbekistaniin. Kuuluisaksi tunnelin tekee sen pitkä rakennusaika, tunneli nimittäin avattiin autoilijoille keskeneräisenä jo vuonna 2006. Se oli huonosti valaistu ja huonosti ilmastoitu, täynnä pakokaasua, nokea, suuria kuoppia ja kiviä –  Anzob-tunneli saikin nimen ”kuoleman tunneli”.  Pari vuotta sitten iranilaiset korjasivat tunnelin ja nyt liikenne sujuu ihan eri tavalla.

Dušanbessa olisi muuten ollut  – vaviskaa haminalaiset -165 metriä korkea lipputanko joka hetken oli maailman korkein.

 

 

Seuraavana päivänä oli vielä aikaa kaupunkia kehystävälle,  komealle Sughdin linnoitukselle, joka sekin on 80-luvulla pieteetillä restauroitu. Tämä linnoitus rakennettiin jo 800-luvulla eaa, tuli tuhotuksi ja korjattiin silloisen hallitsijan toimesta 1500-luvulla. 1800-luvun uusi tuho oli kuitenkin niin mittava, ettei linnoituksessa ole enää torneja ja sivumuurejakin on jäljellä enää kaksi.  Restauroinnin jälkeen sisäpuoli on rakennettu museoksi, jossa esitellään elämää vuosisatojen saatossa, nähtävillä on astioita, mattoja ja muita tekstiilejä.  Aulaa hallitsee Temur Malikin patsas, hän oli kansallinen urho joka  taisteli tsingisklaania vastaan, tosin turhaan.

Myös Aleksanteri Suuri valloitti kaupungn aikoinaan. Hänelle on omistettu museon alakerros, mosaiikit kertovat hänen elämänsä vaiheista.

 

Vielä viimeiset selfiet paikallisten kanssa ja sitten olikin jo aika jättää Khujand ja matkata eteenpäin kohden Kirgisian rajaa. Poliisi oli kuitenkin sitä mieltä, että koska oli sunnuntai ja presidentin juhlapäivä ja näin ollen paljon ihmisiä liikkeellä, niin bussimme tarvitsi poliisisaattueen kaupungin läpi. Niin sitä sitten ajettiin pitkin kaupunkia poliisin ajaessa edellä antaen valomerkkejä ja sulkiessa poikkiliikenteen. Ja tietysti näin tärkeä saattue ajoi päin punaisia valoja.

 

Gulistonin raja-asemalla ei ollut tungosta. Kaksi saksanpaimenkoiraa tutki tarkkaan bussin, mitään epäilyttävää ei läytynyt mutta toinen koirista löysi takapenkille jätetyn lihapiirakan. Ylpeänä se astui ulos bussista piirakka suussaan. Bussimme oli kuulemma toinen bussi tällä raja-asemalla  kymmeneen vuoteen. Nämä apinat taisivatkin olla se kaikista suurin nähtävyys Khujandissa.

 

Seuraa Fammon vaeltelua myös Facebookissa ja portaalissa blogit.fi